Post by Joonas Kallio on Jan 5, 2019 10:35:33 GMT 2
Muuttopäivä oli käsillä. Laatikot pakattu poisviemistä varten ja tärkeimmät, mukaan lähtevät tavarat, parissa putkikassissa. Tallilla odotti enää puolet hevosen tavaroista laatikoissa sekä varusteet erillisinä kantamuksinaan. Miten mä oikein tulisin selviimään tästä? Jos kyseessä olis muutto toiseen kämppään toiselle paikkakunnalle, tai tallipaikan vaihto, tää ei ehkä olis niin kivuliasta. Mutta mä olin ottanu mulle tarjotun työpaikan Belgiasta vastaan ja nyt olis aika lähtee.
Hevonen meni jo aikasemmin koneella, Jordan itse oli sanonut menevänsä tammaa vastaan. En ees halunnu tietää millanen stressiperse Enni oli päästyään ulos koneesta ja vielä vieraaseen paikkaan yksin. Ehkä se olis ihan iisisti. Mulla taasen oli vielä matka edessä ja tavaraa vähän liikaakin. Omat tavarani, sekä vielä Ennin loimia, loput harjoista sekä lähes tusinallinen kaikkea muuta turhaa. Miten sitä tavaraa olikin kertynyt näin paljon?
Lento oli onneksi ajallaan ja sain kaikki tavarat ehjinä takaisin haltuuni karusellista. Moni muu matkustaja katto mun tavaramäärää oudosti, mut ei mulla ollu aikaa tai intoa alkaa selvittämään omia suunnitelmia ventovieraille. Kasasin Tetristä mukaillen tavarat kärryyn ja suuntasin kohti ulko-ovia. Tullin miehiäkään ei kiinnostanu mun tavaramäärä, tai sitten ne haisto hevosen tuoksun monen metrin päästä ja ajatteli pääsevänsä ite helpommalla pidentämällä kahvitaukoa vielä hieman.
Aimee oli antanu mulle osotteen muutama päivä takaperin, joten otin autovuokraamosta ison maasturin ja lappasin sen täyteen omia tavaroitani. Vihdoin oltiin voiton puolella. Toyotan iso tummansininen bensasyöppö oli täynnä tavaraa ja mä otin hermostuneena ratista kiinni. Nyt ei olis enää mahollisuutta perääntyä, mut empä mä halunnutkaan!
Viimesen risteyksen kohdalla mun hermostuminen kasvo sadalla prosentilla ylöspäin ja tuplaantu parkkeeratessani autoo p-paikalle. Ensimmäinen ystävällinen kasvo tuli tallista ulos ja bongas tyhjäkäynnillä olevan auton heti ensimmäisenä. Varmasti lähempänä neljääkymmentä oleva mies tuli hymyillen auton viereen ja odotti mun nousevan ulos autosta. Otin puhelimen kojelaudalta taskuun, vedin takin vetoketjun ylös asti, kunnes avasin oven ja astuin miehen viereen.
“Tomas Böhm, tervetuloa Challinoriin.”
“Kiitos, upee paikka”, vastasin englanniksi miehelle. Tästä tulis vähintään kielikylpy.
“Olet varmaankin Joonas Kallio, Jordan kertoi aamulla yhden uuden kasvon liittyvän seuraan”, Tomas jatkoi.
Nimi. Tietenkin. Olisinhan voinu sanoo sen ihan itekkin. Noh, jäässä mikä jäässä. Eikä jetlagiakaan voinut syyttää.
“Joo, Joonas”, mutisin hieman nolona. Olin minäki aikuinen. Pah. “Tota, onko Enni ok. Se osaa olla aika stressissä tällasestä?”
“Rautias tamma? Se voi hyvin. Ensimmäinen ilta oli häpsinkiä, uusi paikka ja uudet ihmiset. Varmasti tiedät.”
“Joo… Toivottavasti se ei oo ollu liian hankala”, sanoin miehelle ja aloin purkamaan tavaroita autosta.
“Ei suinkaan. Anna on pitänyt siitä hyvää huolta siitä lähtien kun tamma tänne saapui.” Tomas tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa ja kiitin miestä kohteliaasti.
“Anna? Teidän hevosenhoitaja, oletan.”
“Hän juuri. Anna on samalla auttanut uusia hoitajia tutustumaan paikkoihin ja voitte tehdä samanlaisen kierroksen myöhemmin. Tänään tai huomenna. Miten vain sovitte.” Anna. Mielessäni pyöri lähempänä viittäkymppiä oleva nainen, joka tiesi hevosista kaiken. Ja vielä enemmän.
Vilkaisin tallin suuntaan. Ovista asteli Tomasia selkeästi nuorempi nainen. Blondi vilkaisi puhelinta ja sujautti sen takaisin taskuunsa.
“Ah, Anna. Tässä on Joonas, uusi ratsuttaja”, mies esitteli mut naiselle englanniksi.
“Hei, tervetuloa Challinoriin”, heleä ääni iski mun luihin ja ytimiin. Sitä paitsi Anna oli kaunis.
“Kyllä. Joonas. Hei. Kiitos.” Sönköti sönköti.
Idiootti.
Hevonen meni jo aikasemmin koneella, Jordan itse oli sanonut menevänsä tammaa vastaan. En ees halunnu tietää millanen stressiperse Enni oli päästyään ulos koneesta ja vielä vieraaseen paikkaan yksin. Ehkä se olis ihan iisisti. Mulla taasen oli vielä matka edessä ja tavaraa vähän liikaakin. Omat tavarani, sekä vielä Ennin loimia, loput harjoista sekä lähes tusinallinen kaikkea muuta turhaa. Miten sitä tavaraa olikin kertynyt näin paljon?
Lento oli onneksi ajallaan ja sain kaikki tavarat ehjinä takaisin haltuuni karusellista. Moni muu matkustaja katto mun tavaramäärää oudosti, mut ei mulla ollu aikaa tai intoa alkaa selvittämään omia suunnitelmia ventovieraille. Kasasin Tetristä mukaillen tavarat kärryyn ja suuntasin kohti ulko-ovia. Tullin miehiäkään ei kiinnostanu mun tavaramäärä, tai sitten ne haisto hevosen tuoksun monen metrin päästä ja ajatteli pääsevänsä ite helpommalla pidentämällä kahvitaukoa vielä hieman.
Aimee oli antanu mulle osotteen muutama päivä takaperin, joten otin autovuokraamosta ison maasturin ja lappasin sen täyteen omia tavaroitani. Vihdoin oltiin voiton puolella. Toyotan iso tummansininen bensasyöppö oli täynnä tavaraa ja mä otin hermostuneena ratista kiinni. Nyt ei olis enää mahollisuutta perääntyä, mut empä mä halunnutkaan!
Viimesen risteyksen kohdalla mun hermostuminen kasvo sadalla prosentilla ylöspäin ja tuplaantu parkkeeratessani autoo p-paikalle. Ensimmäinen ystävällinen kasvo tuli tallista ulos ja bongas tyhjäkäynnillä olevan auton heti ensimmäisenä. Varmasti lähempänä neljääkymmentä oleva mies tuli hymyillen auton viereen ja odotti mun nousevan ulos autosta. Otin puhelimen kojelaudalta taskuun, vedin takin vetoketjun ylös asti, kunnes avasin oven ja astuin miehen viereen.
“Tomas Böhm, tervetuloa Challinoriin.”
“Kiitos, upee paikka”, vastasin englanniksi miehelle. Tästä tulis vähintään kielikylpy.
“Olet varmaankin Joonas Kallio, Jordan kertoi aamulla yhden uuden kasvon liittyvän seuraan”, Tomas jatkoi.
Nimi. Tietenkin. Olisinhan voinu sanoo sen ihan itekkin. Noh, jäässä mikä jäässä. Eikä jetlagiakaan voinut syyttää.
“Joo, Joonas”, mutisin hieman nolona. Olin minäki aikuinen. Pah. “Tota, onko Enni ok. Se osaa olla aika stressissä tällasestä?”
“Rautias tamma? Se voi hyvin. Ensimmäinen ilta oli häpsinkiä, uusi paikka ja uudet ihmiset. Varmasti tiedät.”
“Joo… Toivottavasti se ei oo ollu liian hankala”, sanoin miehelle ja aloin purkamaan tavaroita autosta.
“Ei suinkaan. Anna on pitänyt siitä hyvää huolta siitä lähtien kun tamma tänne saapui.” Tomas tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa ja kiitin miestä kohteliaasti.
“Anna? Teidän hevosenhoitaja, oletan.”
“Hän juuri. Anna on samalla auttanut uusia hoitajia tutustumaan paikkoihin ja voitte tehdä samanlaisen kierroksen myöhemmin. Tänään tai huomenna. Miten vain sovitte.” Anna. Mielessäni pyöri lähempänä viittäkymppiä oleva nainen, joka tiesi hevosista kaiken. Ja vielä enemmän.
Vilkaisin tallin suuntaan. Ovista asteli Tomasia selkeästi nuorempi nainen. Blondi vilkaisi puhelinta ja sujautti sen takaisin taskuunsa.
“Ah, Anna. Tässä on Joonas, uusi ratsuttaja”, mies esitteli mut naiselle englanniksi.
“Hei, tervetuloa Challinoriin”, heleä ääni iski mun luihin ja ytimiin. Sitä paitsi Anna oli kaunis.
“Kyllä. Joonas. Hei. Kiitos.” Sönköti sönköti.
Idiootti.