Amanda & Huvihattara

[Amanda Ramírez]

Amanda Ramírez & Huvihattara

Amanda Ilna Ramírez on kaksikymmentäkolmevuotias x alan työntekijä, joka osti ensimmäisen oman hevosensa, suomenhevostamma Huvihattaran, joulukuussa 2018. Nuori tamma oli syksyllä 2018 ylläpidossa naisella, kunnes Ramírez sai työtarjouksen Belgiasta ja osti hevosen omiin nimiinsä saadakseen sen mukaansa. Parivaljakon tavoitteena on kehittää yhteistyötään ja työskentelyä nimenomaan tiiminä, jonka jälkeen suuntana on niin este- kuin koulukilpailutkin. Tällä hetkellä "Vilma" ei ole koulutustasoltaan erityisen mairitteleva, mutta ratsukko etenee hitaasti ja etsii tatsia kisaamiseen pienemmistä kisoista ja luokista. Parin mukana tarinoissa kulkee myös Amandan kaksivuotias suursnautserinarttu Ruusa alias Rymy.

[Amanda Ramírez]

Frans, arvokas takki ja taivutuksia

Rautias suomenhevonen tökkäsi turvallaan viereisessä tarhassa olevaa, punaisenväristä puoliveristä. Isokokoinen hevonen säpsähti taaksepäin, antoi korviensa liikkua levottomina ja pärskähti sitten hermostuksissaan. Fullneck-loimeen puettu poni ymmärsi ystävänsä pysy loitolla -vihjeen nopeasti, käännähti kengitetyillä kavioillaan ja maleksi aidan vierustaa toiseen reunaan, jossa se heitti päänsä aidan yli ja jäi seuraamaan mun kulkuani kohti tarhaa. Mä hymyilin typerästi tamman rakkaudenosoitukselle samalla, kun puristin muuttolaatikoista löytynyttä, uutuutta ja puhtautta hohkavaa riimunnarua. 

Mä olin saanut uuden asunnon näyttämään asutulta yllättävän nopeasti. Olin yllättynyt positiivisesti huomatessani keittiön olevan oikeasti TILAVA, jossa ei joutunut vaaraan vasikan kokoisen Ruusan seuratessa perässä ja seisoessa jalkojen takana. Kaikki oli tavallaan alkanut hyvin, en ollut törmännyt useaan samassa talossa asuvaan ihmiseen mutta niihin, jotka olin tavannut, olin kyllä tykästynyt - vaikken sitä kieltä vieläkään osannut, edes alkeita. Siitäkin huolimatta mä olin pärjännyt hyvin, ja viimeinen etappi oli enää aloittaa uudessa työpaikassa - mikä, by the way, jännitti mua jonkin verran. Mä olin työskennellyt edelliselle työnantajalleni jo opiskeluaikoina, ja pysynyt lafkassa yllättävän lojaalisti pari vuotta. En mä enää muistanut, miltä tuntui aloittaa uutena (varsinkin ulkomaalaisena) työntekijänä täysin vieraassa paikassa.

Klipattu karva oli siistissä kunnossa loimen alla. Mä olin sitonut Vilman kiinni sen karsinan vieressä olevaan pesuboksiin, raahannut sen ratsastuskamat lähemmäksi ja livahtanut sitten ponin ruskean kyljen taakse seurailemaan tallin menoa samalla, kun sudin enimpiä pölyjä. Nuori mies kuljetti punaista piirtopäätä pitkin käytävää täydessä varustuksessa, ensimmäisenä päivänä tapaamani Nora työnsi kottikärryjä karsinasta toiseen ja pysähtyi hetkittäin juttelemaan niin vanhemmalle, harmaahiuksiselle miehelle kuin vaaleahiuksiselle, nuorehkolta näyttävälle naiselle, jonka syli oli täynnä satulahuopia. Jokainen mut huomannut oli tervehtinyt mua nopeasti ja suonut lämpimiä hymyjä, ja kun vanhahko mies asteli Vilman viereen mun satuloidessa sitä, mua ei jännittänyt niin paljon. Enää. "Hyvännäköinen hevonen, mitä lajia kilpailette?", mies tarjosi naruja räplänneelle suomenhevoselle kättään haisteltavaksi, ja korvat hörössä tamma olikin päätynyt puhisemaan vieraan lämmintä kämmentä vasten. "Öh, kiitos paljon. Me ei kisata, tarvitaan paljon treeniä vielä, mutta tarkoituksena olisi lähteä pienistä koulu- ja esteluokista", vastasin hieman hämmentyneenä miehelle, joka nyökytteli vakuuttuneesti. "Enhän mä edes esittäytynyt, anteeksi. Frans Lévesque, Challinorin kenttävalmentaja", Fransin ruskettuneille kasvoille nousi pieni hymy, kun Vilma näpräsi miehen arvokkaalta näyttävän toppatakin hihaa. "Äh, Vilma lopeta. Anteeksi tuon puolesta. Ramírez Amanda, hei vain", sain rautiaan satulavyön kiristettyä, jonka jälkeen tökin tamman turvan irti miehen hihasta ja tarjosin omaa kättäni käteltäväksi - satavarmana siitä, että mun meikatuille poskille oli kohonnut pieni puna. "Nämä on näitä, kaikkihan nämä aina tarttuu jostain kiinni - ainakin jossakin vaiheessa elämäänsä. Minkä rotuinen tämä on?" mies hörähti lempeästi mun perääni, kun kävin hakemassa Vilman suojat karsinan edestä. Kyykkiessäni tamman jaloissa mä vaivoin älähdin hevosen roduksi suomenhevonen. Ja heti perään ärjäisin ponille, joka nosti jalkaansa väistäen suojaa. Hienoa. Ja hyvin kaunis katsaus Lévesquelle meidän arjesta. Hemmetti.

"No niitä ei paljon täälläpäin näe, yhdellä tutun tutulla oli kymmenisen vuotta sitten juoksemassa yksi teikäläinen. Kävivät sen kanssa pohjoisemmassa kilpailemassa, Ruotsissa ehkä? Oli kuulema mukavan tasapainoinen ja pitkähermoinen hevonen, toisin kuin ne hänen lämpöisensä", Frans uppoutui kertomaansa, ja nyökyttelin hieman vieraskoreana miehen jutuille. "Tämäkin on itseasiassa koulutettu kärryjen eteen parivuotiaana, mutta enemmän huvin vuoksi ja kokemuksen takia. Ei tällä ole juoksijoita suvussa, vaikka nämä moneen taipuvatkin", punnersin itseni ylös suomenhevosen peräpään luota ja taputin muutaman kerran sen kiiltävää karvapeitettä.

"Älä anna sen valua uralle, pidä huoli ulkopohkeen ja -ohjan tuesta ja kanna kädet. Väistön aikana muista mihin pyrit: siihen rentouteen. Huolehdi ettei Vilma väistä ohjaa vaan pohjetta."

Vilma koitti lusmuta väistön aikana. Ainakin se tuntui siltä. Mä otin sisäohjalla tamman pysähdyksiin, hengitin syvään ja annoin uudestaan väistöön ohjaavat pohkeet. Suomenhevonen oli kuin olikin kuulolla, väisti muutaman askeleen nätisti ja suoristui käskystä. Korvat terhakkaasti eteenpäin suunnattuina se otti reippaat käyntiaskeleet eteenpäin, vastasi mun ulkopohkeen pyyntöön nätisti ja väisti takaisin - ei kuitenkaan uralle saakka, kuten Fila oli meille opettanut. Kuten Fila oli mulle opettanut: piti muistaa tukea hevosta ulkoavuilla, ettei se tosissaan lähtenyt sinne vakituiselle ratsastustielle, vaan pysyi kiltisti uran sisäpuolella. Muutamia toistoja viisaampina vaihdoin suuntaa ja pyysin suomenhevoselta myös oikeaan kierrokseen pohkeenväistöjä - jotka toimivat yllättävän hyvin alusta saakka. Mä olin ylpeä mun ponista.

"Sisäohja huolehtii taivutuksesta, sisäpohje antaa hevoselle mahdollisuuden pyöristyä sen ympärille. Ulkokädellä säädellään taivutusta ja huolehditaan ettei lapa karkaa, ulommainen jalka pitää hevosen takapään mukana taivutuksessa. Simppeliä, eikö?" Fila oli todennut mulle ja iskenyt pinkin glitterraipan vasten paljasta kämmentään. Suomenhevonen mun allani säpsähti hieman, mutta jatkoi ympyrällä mun yrittäessä löytää Vilman säätimiä. Niitä elintärkeitä nappuloita, joista tietäisin, kuinka paljon tamma tarvitsi mitäkin apua taivutuksessa. Mä olin jo ollut liian kova, ja poni oli selkeästi liian sisällä. Toisella kerralla se ei taipunut ollenkaan. 

Kädet mahdollisimman vakaina mä istuin harjoitusraviin, annoin suomenhevosen etsiä sopivan vauhdin ja askeleen, sen jälkeen siirtyen voltille päätyyn. Hyvin varovainen ulkopohje ja sisäkäsi, ettei poni karannut liikaa sisälle, kokemuksesta mä tiesin että sisäpohjetta sai olla hieman enemmänkin. Ja ulkokädellä sai säätää taivutusta, siitä hevonen ei suuttunut. Kunhan sitä ei jäänyt vetämään suusta - kuten mulla oli vielä jokin aika sitten tapana. Kun me oltiin päästy eteenpäin ongelmasta käsien vähäinen joustavuus, oli myös ulkokäden nykiminen ja vetäminen jäänyt. 
Suomenhevonen pärskähti voltin päätteeksi ja taputin sitä kaulalle, jatkaen kuitenkin harjoitusravissa pitkää sivua uran vieressä. Kentän toiseen päähän Vilma sai tehdä rennomman, suuremman ympyrän, jonka jälkeen mä kuitenkin testasin sitä pyytämällä pysähtymään aika ajoin. Suomenhevonen tuntui hyvältä molempiin suuntiin, ja ottaessani välikäyntejä ennen viimeisiä laukkaharjotteita mä hymähdin itsekseni. Fila oli saanut meidät sopivaan alkuun Suomessa, josta me voitiin ratsukkona lähteä kehittymään valmentajien avustuksella täällä. Ilman tätä aloituspistettä me saatettaisiin olla ponin kanssa täysin hukassa.

Laukassa mä kokeilin muutamia voimakkaita nostoja, joiden onnistuessa me pyöritettiin pari volttia ja loivempaa ympyrää ennen käyntiin siirtymistä - mikä oli hieman työn takana, tamman innostuessa laukasta huomattavan paljon. Saatuani kuitenkin nostot ja laskut suhteellisen kuriin mä pyysin suomenhevoselta muutaman kerran pohkeenväistöjä käynnistä, pysähtymisen ja laukannoston. Ensimmäisillä kerroilla hevosen kanssa sai tosissaan tapella siitä, ettei siitä pysähtymisestä oijottu suoraan neliin, mutta valtataistelun oltua ohi Vilma jaksoi keskittää päänsä työntekoon ja laukasta tuli alusta saakka voimakasta, eikä enemmänkin sellaista 'joko saa mennä nyt ryntään' - Huvihattaratyyliä. Otettuani toisenkin kierroksen ja oltuani tyytyväinen ponin työpanokseen, mä annoin suomenhevosen laukata muutaman kierroksen molempiin suuntiin itse taistellen kevyessä istunnassa.

"Rauhoitu, anna mä heitän loimen päälle", mä mutisin tuskastuneena ohjien päässä pyörivälle tammalle, joka ei malttanut odottaa. Mä olin jalkautunut Vilman selästä ja päättänyt kävellä loppukäynneistä osan maasta käsin kentällä, mutta takapäätään väistävä suomenhevonen ei tehnyt hommaan tarttumisesta mitenkään erityisen helppoa. 

"Tuletko etsimään mut vaikka, sanotaan tällä viikolla, niin katsotaan kenen kanssa te voisitte alkaa työskentelemään?"

Perkeleen Frans pääsi taas yllättämään mut, ja mä säpsähdin (varmasti hyvin huomattavasti). Mä nyökyttelin kentän laidalla seisovalle miehelle, ja käytin tilaisuuteni hyväksi suomenhevosen keskittyessä tulokkaaseen - loimi nopeasti selkään ja soljet edestä kiinni. Olin mäkin nilkki.

#1, Maanantai, 7. tammikuuta 2019